Nuoruuden haave omista koirista toteutui lopulta muutettuani omilleni, siihen asti vein naapurien koiria ulos ja toivuin tosiasiasta että minulla ei ollut pientilaa keskellä kaupunkia punaisessa mökissä järven rannalla.
Pitkäturkkisen, paukkuaran mutta luotettavan herrasmiehen, partacollieuros Danin jälkeen hankin 'vahingossa' kultaisennoutajan. Olin suunnitellut paimenkoiraa vuosikaudet mutta jokin veti noutajiin ja kun kiinnostava yhdistelmä osui kohdalle ja ihastuin emän luonteeseen, oli päätös tehty. Opiskelut olivat kesken, tytär esikoulussa ja äiti kaipasi harrastusta johon lapsikin voisi joskus osallistua... Se oli menoa.
15 vuotta myöhemmin kultaisianoutajia on kolmannessa sukupolvessa, neljäs tulossa, tytär opiskelee lukion ohessa ammatikseen eläintenhoito-alaa. Itselläni on koulutusohjaajakortti, metsästyskortti, kävin kasvattajakurssin, pakkasessa on ruuan sijasta harjoitusriistaa? Kuinka tässä näin kävi?
Koirista tuli elämäntapa. Tyypillinen tarina, ei sen kummempaa :)
Alkuhurahduksen, vauhdikkaiden koe- ja kilpailuvuosien ja ikuisten viikonloppureissaamisten jälkeen elämäntapa tuntuu asettuneen. Antoisinta tällä hetkellä on omat hetket koirien kanssa ulkoillessa, aamuhämärät ja iltamyöhät. Uusien harrastajien tukeminen ja auttaminen eteenpäin, kisatykkien kilpailukuntoon saattaminen. Pentujen kasvun seuraaminen ja tarpeiden mukaan tulevien tapahtumien suunnittelu.
Eläimettömät ihmiset eivät toki aina ymmärrä miksi joidenkin koti on Villa Coira mutta ovat yleensä kärsivällisesti koittaneet ymmärtää elämäntapaamme tai kadonneet rauhallisesti takavasemmalle :) Koirat ovat toki myös tuoneet elämäämme entisten kenkien lisäksi uusia tuttavuuksia, kaveruuksia ja ystäviä. Ja vieneet mukanaan lukemattomiin paikkoihin, ulkomaille asti, jonne ei ikinä olisi uskonut koirien takia reissaavan. Mielenkiinnolla seuraan mitä kaikkea on vielä koettavana ja mielelläni jaan tämän ihanan harrastuksen uusienkin ihmisten kanssa. Ilman näitä iloisia valloittavia sydämellisiä hännänheiluttajia en enää voisi edes kuvitella eläväni :)
Anu
Pitkäturkkisen, paukkuaran mutta luotettavan herrasmiehen, partacollieuros Danin jälkeen hankin 'vahingossa' kultaisennoutajan. Olin suunnitellut paimenkoiraa vuosikaudet mutta jokin veti noutajiin ja kun kiinnostava yhdistelmä osui kohdalle ja ihastuin emän luonteeseen, oli päätös tehty. Opiskelut olivat kesken, tytär esikoulussa ja äiti kaipasi harrastusta johon lapsikin voisi joskus osallistua... Se oli menoa.
15 vuotta myöhemmin kultaisianoutajia on kolmannessa sukupolvessa, neljäs tulossa, tytär opiskelee lukion ohessa ammatikseen eläintenhoito-alaa. Itselläni on koulutusohjaajakortti, metsästyskortti, kävin kasvattajakurssin, pakkasessa on ruuan sijasta harjoitusriistaa? Kuinka tässä näin kävi?
Koirista tuli elämäntapa. Tyypillinen tarina, ei sen kummempaa :)
Alkuhurahduksen, vauhdikkaiden koe- ja kilpailuvuosien ja ikuisten viikonloppureissaamisten jälkeen elämäntapa tuntuu asettuneen. Antoisinta tällä hetkellä on omat hetket koirien kanssa ulkoillessa, aamuhämärät ja iltamyöhät. Uusien harrastajien tukeminen ja auttaminen eteenpäin, kisatykkien kilpailukuntoon saattaminen. Pentujen kasvun seuraaminen ja tarpeiden mukaan tulevien tapahtumien suunnittelu.
Eläimettömät ihmiset eivät toki aina ymmärrä miksi joidenkin koti on Villa Coira mutta ovat yleensä kärsivällisesti koittaneet ymmärtää elämäntapaamme tai kadonneet rauhallisesti takavasemmalle :) Koirat ovat toki myös tuoneet elämäämme entisten kenkien lisäksi uusia tuttavuuksia, kaveruuksia ja ystäviä. Ja vieneet mukanaan lukemattomiin paikkoihin, ulkomaille asti, jonne ei ikinä olisi uskonut koirien takia reissaavan. Mielenkiinnolla seuraan mitä kaikkea on vielä koettavana ja mielelläni jaan tämän ihanan harrastuksen uusienkin ihmisten kanssa. Ilman näitä iloisia valloittavia sydämellisiä hännänheiluttajia en enää voisi edes kuvitella eläväni :)
Anu